Teksti ja kuvat: Perttu Ollila
Sauvon-Kemiöntien varrella on kaksi poikkeuksellisen korkeaa ja näyttävää kiipeilykohdetta: Piruntädin kallio ja Kattilamäki. Piruntätimäkeä hallitsee niin pirullisen vaativa emäntä, etteivät monenkaan (uhri)lahjat riitä pääsylipuksi moiseen Piruntätikirkkoon. Kattilamäki taas vaikuttaa siltä, kuin se olisi kasvatettu steroideilla mittaansa ja viimeistelty puleeraamalla pinta kiiltäväksi. Lähitienoolla on kolmaskin kiipeilykallio, jo 1980-lukulaisen aktiivisuuden kohteena ollut Heskelinmäki. Paikan flooran ja faunan takia kiipeily siellä on nykyään rajallista. Sauvon vanhat kalliot jäävät monelta käymättä.
Tämän kumpuilevan seudun kiipeilylliseen elävöittämiseen on nyt tarjolla ratkaisu nimeltään Miilunkankare. Suomalaisen maisemamaantieteen kehittäjän J. G. Granön luokittelussa kankare on 10–20-metrinen kukkula. Kankareita korkeampia, yli 20-metrisiä, ovat puolestaan juuri sauvolaiset mäet. Kankareemme juurella on valmistettu aikoinaan puuhiiltä siten, että lehtipuuta on poltettu maahaudoissa eli miiluissa. Karttaan nimi ei ole päässyt, mutta perimätieto on säilynyt.
Miilunkankareen harjanne on kätevästi Kattila- ja Piruntätimäen välissä. Kolmen, toisistaan kipitysetäisyydellä sijaitsevan kiipeilykallion positiivinen synergia on huomattava, sillä yhdestä autokunnasta voidaan sirotella tiimit intressien mukaan eri kallioille. Niistä Miilun kankare tarjoaa juuri sitä, mikä sen isommilla sisaruksilta puuttuu. Sen korkeus on vaatimattomampi ja kulma lempeämpi, joten nelos-, viitos- ja kuutosvaikeusasteen kiipeilijä saa palkitsevan kiipeilypäivän aikaiseksi. Reittien yläköysittely on tehty mahdollisimman helpoksi. Lähestymisrasitus Miilunkankareella on olematon, kallio itsessään kompaktisti reitittynyt. Mahdollinen pikkuväki ei voi kadota ainakaan mihinkään louhikkoon.
Kävin Miilunkankareella ensimmäisen kerran keväällä 2018. Se näytti avaralta ja kerrassaan ihastuttavalta. Tuolloin kallion ympäristö oli kuitenkin sen sortin metsänhoidollisten toimenpiteiden kohteena, ettei ollut meidän aikamme ruveta puikkelehtimaan mäntytaimikossa. Lounais-Suomessa kiivettävää piisasi, joten mikäs siinä oli odotellessa. Vasta viime kesällä vierailin paikalla seuraavan kerran. Metsä oli kasvanut, mutta ihastuttavuus ei ollut karissut.
Heti, kun access-asiat oli sovittu kuntoon, avasin kallion reitillä Taivaanjaara. Se näytti minusta korkeudessaan ja yhtenäisyydessään kallion päälinjalta, mutta osoittautui huomattavasti helpommaksi, kuin olin toivonut. Helteisen lipsuva ensinousu ei kuitenkaan vähentänyt kauneusarvioita. Tämä virheetön trädireitti koostuu intensiivisistä sekvensseistä, joiden välissä kannattaa hyödyntää otteistoa mikrolepojen ottamiseen. Mietin tuolloin, millaisen reittilajitelman kalliolle lopulta saisi ja kenellä kummalla olisi ylipäänsä puhtia osallistua kanssani reitintekourakkaan.
Vastaus aprikointeihini tuli, kun perustimme Kristian Ijäksen kanssa ”kahden miehen orkesterin” luonnon ollessa kesäkasvunsa huipussa. Jo riitti taivaanvuohien soidinmäkätys, oli reitinteon äänien aika. Suurilla tehoilla ja harjauskäsiä säästämättä saatoimme jo eräänä alkusyksyn kirpeänä iltana julistaa Miilunkankareen 18 reitillä valmiiksi. Reiteistä kolmesta tuli puhtaita sporttireittejä. Muissa saa nautiskella luonnollisten varmistusten asettamisesta sauvolaiseen kelpo graniittiin.
Jokainen löytäköön Miilunkankareelta omat suosikkinsa ja inhokkinsa. Kannustan silti harkitsemaan ainakin päälaatan kahden loistavan traverssin, Yläviitosen ja Alaviitosen, tarjoamaa päihdyttävää maitohappojuhlaa. Lisäksi kallion pieni sporttinen testipala, Kristianin Self Revolution on äärimmäisen tyydyttävä, kunhan vain saa muuvit – sen yhden erityisesti – osumaan kohdalleen.
Miilunkankare:
3 sporttia
16 trädiä
1 boulder
