Oli vuosi 1989 kun moottoripyöräreissulla Espanjassa tapahtui jotain pientä, josta tulikin sitten jotain elämää määrittävää – perhosefektin tyyliin. Jari Koski tutustui Madridin pohjoispuolella aamuun jatkuneissa juhlissa muutamaan vuorikiipeilijään, jotka tutustuttivat hänet kiipeilyyn. Se oli menoa. Omat tossut löytyivät seuraavana päivänä Madridin kiipeilykaupasta.
Uudet ystävät suunnittelivat vuorireissua Chamonixiin ja kutsuivat Kosken sinne salaleiriinsä. “Nixissä” ensimmäisenä päivänä reitit olivat heti kolmen pitchin mittaisia. Seuraavana päivänä kiipeily jatkui pystyjäällä Bossonin jäätiköillä. Saman tien piti hankkia loputkin kiipeilyvälineet Chamonixin kiipeilypuodista. Pitkään Koski ajatteli että kaikki aloittavat kiipeilyuransa näin.
Shokki iski kotiin Tuhkolmaan päästyä: sieltä ei löytynytkään kiipeilyä, ei ollut halleja eikä juuri tietoa ulkokiipeilystä. Peräänantamattomana Koski kuitenkin etsi itselleen kiivettävää ja toteaa hieman hymähdellen, että hengenlähtö oli lähellä monesti. Turvallisuusasiat ja osaaminen eivät olleet sillä tasolla, että kiipeily olisi ollut lähelläkään turvallista. Onni oli mukana, että mitään vakavaa ei sattunut.
Liitossa töissä 26 vuotta
Haastattelua tehtäessä maaliskuussa 2025 on Koskella enää neljä työpäivää jäljellä, sitten kertyneen vuosiloman jälkeen koittavat eläkepäivät. Mutta hommaa riittää vielä. Toimisto, jota on pidetty Tapanilan Urheilukeskuksen tiloissa, on tyhjennettävä, sillä se muuttaa Olympiastadionille ja sinne mukanaan uusi toiminnanjohtaja Aki Pakarinen. “Vähän niin kuin paluu juurille”, kertoo Koski. Hänen aloitettuaan Kiipeilyliitolla vuoden 1999 keväällä, piti hän alkuun toimistoa Alppikerhon tiloissa samassa Olympiastadionin siivessä kuin tuleva toimistokin tulee olemaan.
Tänä vuonna juhlitaan Kiipeilyliiton 30-vuotista taivalta, sillä liitto perustettiin vuonna 1995. Puheenjohtajana toimi Kosken aloittaessa liitossa 1990-luvun lopussa tuttu kiipeilijäkaveri Marko Virtanen. Kosken palatessa Suomeen Ruotsissa asumisen jälkeen, oli hän ensimmäisenä yhteydessä Virtaseen. Tapanilassa oli tällöin kiipeilyseinä palloilusalin päädyssä, joten Virtanen suositteli asunnon hankkimista lähelle Tapanilaa – ihan viereen Puistolaan päädyttiin.
Liiton alkupäivinä Koski kunnostautui muun muassa kiipeilyseinien rakentamisessa ja kiipeilykoulutusten suunnittelussa yhdessä Virtasen kanssa. Kun liiton toiminta alkoi pikkuhiljaa kasvaa, pyysi Virtanen Koskea Kiipeilyliiton järjestösihteeriksi. Valtionavustus oli tuolloin 20 000 markkaa vuodessa ja SKILlin omaisuus kaksi leimasinta. Tehtävään haettiin alkuun palkkatukea ja Koski itse haki lisätienestejä palkkaansa kiipeilyttämällä yrityksiä, kouluja ja muita ryhmiä sekä järjestäen ohjelmapalveluja. Koski kävi myös rakentamassa seikkailuratoja maakunnissa. Pikkuhiljaa liiton kasvun myötä avustukset ja oma rahoitus koulutuksien ja muun toiminnan muodossa kasvoivat ja palkalla pystyi jo elämään.
Koski oli jo tuona aikana monessa mukana. Hän oli rakentamassa Liikuntamyllyn kiipeilyseiniä sekä sen jälkeen Helsingin Kiipeilykeskuksen seiniä. Kiipeilyliiton puheenjohtaja Virtanen toimi myös Kiipeilykeskuksen johtajana, ja kiipeilykeskuksen alakerrasta löytyi tila joka raivattiin liiton toimistoksi. Olympiastadionilta siis muutettiin Tapanilaan, jossa on viihdytty näille päiville asti. Jokusen vuoden jälkeen aloituksesta hommien laajentuessa ja vastuun kasvatessa Kosken titteli muuttui toiminnanjohtajaksi.
Aika oli kypsä kiipeilyn kehittämiseen isommalla tasolla, näin uskoivat ainakin Koski ja Virtanen. Parivaljakko kävi mm. Briteissä tutustumassa sikälaisiin kiipeilyhalleihin ja hankkeisiin (ja samalla reissulla rakentamassa Birminghamissa MM-kilpailuseinää) ja Koskella oli tuossa vaiheessa paljon kokemusta Ruotsin tilanteesta. Tapanilan uuden hallin suunnitteluvaiheessa jouduttiin kuitenkin moneen kertaan vakuuttamaan hankkeen päättäjille ja rahoittajille, että kaupallinen kiipeilyhalli on kannattavaa toimintaa.
Se kaikki kuitenkin kannatti. Seinien noustua Helsingin Kiipeilykeskus (HKK) oli Pohjoismaiden suurin kiipeilyhalli. HKK:lla oli maamme ensimmäisenä kiipeilyä varten rakennettuna hallina iso vaikutus tulevien kiipeilyhallien rakentamiseen.
Maailmanvalloituksesta Suomikiipeilyn perustan luomiseen
Koski asui ennen Kiipeilyliittoon päätymistä Ruotsissa vuosina 1984-1996. Ruotsiin päätymisen syy ei ollut aivan tavallisin: maailmanvalloitussuunnitelmat nykyään jo kulttimaineen saavuttaneen Oz-nimisen metallibändin kanssa. Bändillä, jossa Koski toimi kitaristina, oli levytyssopimus Ruotsissa ja he treenasivat Hanoi Rocksin entisessä treenikämpässä tehden kolme levyä. Epäonnisten tapahtumien johdosta jenkkikiertueelle lähtö ja iso kansainvälinen levytyssopimus eivät ikinä toteutuneet, ja vaikka kunnianhimoa oli, päätti Koski vaihtaa suuntaa. ”Se oli hauskaa aikaa, mutta esikoislapsen kasvaessa piti päättää Ruotsin ja Suomen välillä. Suomi voitti”, muistelee Koski.
Hapuilevasta ja turvallisuudessaan vähintään epämääräisestä kiipeilystartista Ruotsissa oli syttynyt into oppia kiipeilytekniikasta ja turvallisuusasioista. Heti Suomessa Koski kävi köysikoulutuksia esimerkiksi Patrik Degermanin johdolla. Pian hän siirtyi itse mukaan kouluttamaan ja kehittämään koulutusta. Koska Suomesta ei löytynyt auktorisoituja tahoja tai meriittejä turvallisuusasioissa, lähti Koski ulkomaille opiskelemaan yhdessä mm. Virtasen ja Tuomo Pesosen kanssa. Seminaareja pidettiin niin Chamonixissa Ranskassa, Sveitsissä ja Brittien kiipeilyliiton koulutuskeskusessa Snowdoniassa. UIAA:n kautta saatiin materiaaleja ja järjestön kautta auktorisoitu kouluttaja tarkistamaan toimintaa. Samalla kun Koski, Virtanen ja Pesonen kouluttautuivat ja tutustuivat ulkomaisiin järjestelmiin, rakensivat he Suomeen Kiipeilyliiton omaa koulutusjärjestelmää.
Kiipeilyliiton kasvu ja toiminnan kehittyminen
KTO-järjestelmä sai siis alkunsa 2000-luvun alussa. Tällöin Suomessa oli joitain muiden tahoja järjestämiä turvallisuusseminaareja luonnossa toimiville yrityksille, mutta ei juuri muuta. Huolta aiheutti se, että köysillä toimivia firmoja oli paljon, mutta ala ja sen käytännöt olivat varsinainen villi länsi. Eräässä turvallisuusseminaarissa Koski ja Virtanen päättivät pitää extempore puheen, jossa he saattoivat mainita, että Kiipeilyliitolla on ratkaisu asiaan: köysitoiminnan koulutusohjelma! Varsinaisesti sellaista ei vielä ollut kuin suunnittelun tasolla, mutta kiinnostuneilta otettiin nimet ylös. “Sen jälkeen oli kalenteri täynnä kunnes koulutettiin lisää kouluttajia. Oli hienoa, että homma lähti vauhdilla käyntiin, mutta varjopuolena olin lähes kaikki viikonloput pois kotoa kun kuopus oli pieni”, muistelee Koski. Koulutuspuoli sai joka tapauksessa räjähtävän startin, kehittyi ja vakiintui käyttöön.
Tärkeänä osana liiton toimintaa näkee Koski Kiipeily-lehden. Kiipeily-lehden teossa Koski oli mukana jo vuonna 1996, jolloin lehti oli vain pieni A5-kokoinen mustavalkolehdykkä. Vuosien varrella julkaisu kuitenkin kasvoi. Liitto sai Opetusministeriön avustusta ja kun koulutusten määrä (ja sitä kautta liiton tulot) kasvoivat, päästiin lehteä kehittämään. Ensin saatiin värikannet, sitten värit myös keskiaukeamalle ja lopulta upeat mattapintaiset sivut nelivärisinä sekä vakipalstat ahkerilta kiipeily-yhteistön jäseniltä. Viimeisinä vuosina mukana oli ollut myös palkallinen työntekijä avustamassa teossa. Lehti jouduttiin lopulta lopettamaan vuoden 2023 jälkeen taloustilanteen ja säästötarpeiden vuoksi.
Nuorisotoiminta on ollut niin ikään melkein alusta asti vahvasti mukana. Aluksi nuoriso- ja kilpailutoiminta toimivat yhdessä, mutta sittemmin ne eriytettiin omiksi jaostoikseen ja nuorisovaliokunta NUVA aloitti Eeva Mäkelän johdolla. Hän oli ensimmäinen nuorisovaliokunnan puheenjohtaja aloittaessaan 2006. Tänä päivänä nuorisovaliokunta järjestää mm. junnuohjaajakoulutuksia, Pohjoismaiden välistä leiritoimintaa ja tukee seuroja niiden junioritoiminnassa.
Kilpailutoimintassa Koski oli jo alussa mukana esimerkiksi järjestämässä maamme ensimmäisiä nuorten PM-kilpailuja 1990-luvun lopussa, kilpailujohtajana aikuisten PM- ja SM-kilpailuissa sekä toimimalla kilpailujen reitintekijänä ja tuomarina. Pitkään SM- ja PM-kilpailut järjestettiin Helsingin messuhallissa, jonne kilpailua varten rakennettiin silloisen kilpailuvaliokunnan puheenjohtajan Jore Käyhkön johdolla iso kilpailuseinä, joka myös purettiin heti kilpailun jälkeen. Sittemmin kaupallisten kiipeilyhallien yleistyttyä kilpailutoiminta siirrettiin niihin.
Access-valiokuntaa ei liiton alkutaipaleella vielä ollut. Laji oli vielä pieni eikä ongelmia kallioilla juuri esiintynyt. Kun niitä kuitenkin alkoi lajin kasvaessa esiintyä, perustettiin työryhmä vuoden 2003 tienoilla. Kuitenkin vasta vuonna 2013 alettiin todella tekemään tiiviimpää access-työtä, tällöin ryhmä sai valiokunnan aseman. Access-valiokunta tekee paljon sidosryhmätyötä taustalla, ollen yhteydessä maanomistajiin, viranomaisiin sekä päättäviin tahoihin. Access-valiokunta myös tiedottaa kiipeilyalueiden saavutettavuuteen liittyen. “Kiipeilyliiton ja sen jäsenseurojen alla on pari sataa kalliota, niiden luvat ja yhteydet maanomistajiin, pultit ja muut. Se on liiton ehdottomasti arvokkainta omaisuutta”, toteaa Koski.
Uusia tuulia ja tulevaisuuden kuvia
Kiipeilyliitossa on toteutettu suurta muutosta viimeisen vuoden aikana. Koski on tehnyt enemmän tilaa uutta toiminnanjohtajaa Aki Pakarista varten muun muassa siirtäen asioita valiokunnille, jotta kehittämiseen olisi enemmän aikaa. Viestintään on saatu nyt apukäsiä ja tarkoitus on, että järjestäytymisasteen mukaan myös liiton työntekijöiden määrä kasvaa, jotta liitto pystyy tekemään yhä enemmän!
“Toiminnanjohtajan vaihdokseen liittyen haluan sanoa, että liitto jää hyviin käsiin! Ja on hyvä, että tulee muutosta ja tulee uutta dynamiikkaa”, kertoo Koski hyvillään.
Mitä Koski sitten toivoisi tulevaisuudelle? “Todella tärkeää olisi järjestäytymisasteen nosto. Tarkoitan sitä, että alle 10 % Suomen kiipeilijöistä kuuluu seuraan, mutta melkein kaikki, ainakin ulkokiipeilijät, nauttivat niistä eduista, joita liitto on Suomikiipeilylle taistellut. Mitä enemmän jäseniä seuroilla olisi, toisi se lisää resurssia ja vaikutusvaltaa liitolle”, muistuttaa Koski.
Yksi isoista haasteista on myös kilpailutoiminta, joka on kallista. Liiton budjetti kilpailutoiminnalle on melko suuri, mutta silti halleille [kiipeilykeskuksille] isojen kisojen järjestäminen on huonosti kannattavaa tai tappiollista. “Ratkaisuja tulisi löytyä niin, että kilpailujen järjestäminen ei olisi niin suuri rasite halleille”, summaa Koski. Hän kuitenkin uskoo, että tämä on mahdollista kun hallit, seurat ja liitto toimivat yhdessä.
Kosken silmään Suomikiipeilyn tulevaisuus näyttää valoisalta. Köysikalliot ovat erittäin hyvässä kunnossa. Sisäkiipeilyssä on nyt jo loistava hallivalikoima ja mahdollisuuksia ympäri Suomea. Ja lisää tulee koko ajan.
Kilpakiipeilyssä valmennuksen ja maajoukkuetoiminnan määrä ja laatu ovat kasvaneet voimakkaasti viime vuosina. Kansainvälinen kilpailu on kovaa, mutta Koski kokee, että kilpailumenestyksen rinnalla tärkeintä on kuitenkin, että eritoten junnukiipeilijät saavat lajin sisällä ystäviä sekä hyviä kokemuksia ja jatkavat lajin parissa.
Parhaita saavutuksia ja siisteimpiä juttuja
Koskella on takanaan pitkä ura Suomikiipeilyn edistämisen keskiössä. Mukaan on mahtunut useampi access-toimintaan liittyvää iso voitto, joiden ansioista kalliokiipeilyn asema Suomessa on vahvistunut ja se nähdään nykyään jokaisenoikeuksiin (ent. jokamiehenoikeudet) kuuluvana liikuntamuotona. Koski oli vahvasti tämän – eli kiipeilyn lisäämisen jokaisenoikeuksiin – takana. Hän työskenteli ahkerasti yhdessä Ympäristöministeriön virkamiesten ja julkaisun tekijän Anne Rautiaisen kanssa. Ympäristöministeriön julkaisu on ensimmäinen, missä viranomainen toteaa kiipeilyn kuuluvan jokaisenoikeuksiin, ja jopa reitinpuhdistusta saa tehdä tietyin ehdoin. Rautiainen on ansaitusti myös Kiipeilyliiton Access-kunniamaininnan saaja.
“Edunvalvonta on ehdottomasti merkityksellisintä”, toteaa Koski. “Pitkäjänteinen edunvalvontatyö, sidosryhmien kanssa toiminta, ennaltaehkäisy ja se että ollaan hereillä siitä mitä kentällä tapahtuu.” Kosken monen vuoden työuran ansiosta hän tuntee suuren joukon ihmisiä, kiipeilijöitä, virkamiehiä ja muita toimijoita, joille voi soitella ja kysellä apua hankalissakin tilanteissa.
Lähellä sydäntä Koskella on myös nyt jo edesmennyt Kiipeily-lehti. “Siitä ovat isommat lajitkin on olleet kateellisia”, muistelee Koski haikeudella. Kiipeily-lehden tekeminen oli aina iso ja hieman stressaavakin ponnistus, mutta erityisen tyydyttävä sellainen, sillä lopputulos oli niin konkreettinen. Koski kiittää lämmöllä kaikkia, joiden kanssa on saanut tehdä yhdessä lehteä.
Työvuosilta tärkeimpänä Koski mainitsee ne ihmiset, joihin on tutustunut; työtoverit ja valiokunnat, seurat sekä sidosryhmät ja muut toimijat. “Kaikki, jotka tekee kiipeilyä yhdessä ja on se palo siihen. Pohjimmiltaan tässä on kyse vaan tosi siististä jutusta: kiipeilystä ja ihmisistä”, summaa Koski.
Jarin kiitokset
“Haluan kiittää kaikkia SKILlin toimintaan osallistuneita näistä vuosista: SKIL puheenjohtajat, hallituksen jäsenet, valiokunnat ja erityisesti niiden pitkäaikaiset puheenjohtajat, jäsenseurat ja niiden pj:t ja vastuuhenkilöt, työntekijät ja kouluttajat, Kiipeily-lehden ja SKIL-kirjojen tekoon osallistuneet, toimintaan osallistuneet muut vapaaehtoiset sekä kumppanit ja sidosryhmien edustajat (mm. Olympiakomitea, Opetus- ja kulttuuriministeriö, SUEK, Tukes, Metsähallitus, mainostajat ja sponsorit). Täydellinen lista olisi loputon – tiedätte keitä olette!”
Suuri kiitos Jari Koskelle tämän työstä ja perinnöstä Suomikiipeilyn hyväksi. Se on ollut korvaamatonta.
